Näyttelijä Olga Temonen heittäytyy elokuvassa Aika jonka sain pararatsastaja Jaana Kivimäen elämään. Roolissaan Temonen havaitsi, että pyörätuolin käyttäminen vaati yllättäen valtavasti voimaa. Vuodet pyörätuolissa, ja Kivimäellä koko selviytymistarina, tekevät käyttäjästään vahvan fyysisesti, henkisestä lujuudesta puhumattakaan.
Hevosauton lastausluukku murskasi Jaana Kivimäen vartalon muttei hänen sisuaan. Kivimäki taisteli itsensä uudelleen satulaan ja yhdeksi Suomen menestyneimmistä paralympiaurheilijoista. Hänen tarinansa nähdään maaliskuussa 2020 ensi-iltansa saavassa elokuvassa Aika jonka sain. Sen pääosassa esiintyy Olga Temonen, joka on myös toinen elokuvan tuottajista yhdessä Tuukka Temosen kanssa.
Elokuva on selviytymistarina. Se kertoo koskettavan, inhimillisen ja uskomattomankin tarinan ratsastajasta, joka halvaantui vyötäröstä alaspäin. Elokuva kertoo elämästä ennen onnettomuutta ja siitä, miten onnettomuus vie täysin pohjalle. Se kertoo, miten Kivimäki nousee uudelleen ratsun selkään ja opettelee kaiken täysin alusta. Ja miten hänestä tulee myös entistä onnellisempi ihminen.
Ihminen, joka on sinut itsensä kanssa
Vaikeuksia tositarinaan liittyy vielä paljon enemmän kuin mitä elokuvassa edes nähdään.
– Jaana Kivimäki on todella sinut vartalonsa, itsensä ja onnettomuuden kanssa. Emme tunteneet häntä aiemmin, mutta hän on huikea tyyppi.
Elokuvan päärooli sopi Temoselle juuri hänen vahvan ratsastustaustansa takia ja tarina kosketti häntä aidosti, siihen oli helppo heittäytyä mukaan. Näyttelemisen kannalta isoin yksittäinen asia olikin pyörätuoli.
– Piti opetella pyörätuolissa oleminen ja eläminen niin, että se näytti luonnolliselta. Se vaati fyysistä kunnon kohotusta, harjoitusta ja valtavasti kuntosalitreeniä. Kun on ollut vuosia pyörätuolissa, onkin aivan valtavasti voimaa, varsinkin, jos on Kivimäen tavoin huippu-urheilija.
Täysin uusi perspektiivi
Pyörätuolissa liikkuminen avasi Temosen silmät aivan uudella tavalla:
– Kun istut pyörätuolissa, et ole ihmisten katseiden tasolla.
Pyörätuoliperspektiiviin myös tottui. Ja silmät harjaantuivat näkemään ympäristössä toisia pyörätuolilla liikkuvia, luiskia ja kynnyksiä.
Temonen sai elokuvaa varten Validiassa Harri Ahteelta täysin vastaavan pyörätuolikoulutuksen, mikä annetaan halvaantuneille.
– Siinä on monta asiaa, jotka pitää omaksua ja joiden kanssa täytyy tulla sinuiksi. Miten pääset tuoliin, autoon menemiset ja turvalliset kaatumiset.
– En ollut koskaan ajatellut, että pyörätuoleja on niin erilaisia. Osa menee kasaan, on vanhoja rämiä sairaalatuoleja ja herkkiä viritettyjä. Tuoleissa oli aivan valtavat erot.
Elokuvassa oli käytössä Respectan sponsoroimana setti ramppeja sekä kaksi Ottobockin pyörätuolia, Avantgarde 4 ja sporttinen, yksilöllisesti mitoitettu Zenit.
– Parhaat pyörätuolit olivat kuin olisi Ferrariin istunut, niin herkkiä ja ketteriä.
Temonen imi tietoa, miksi tuoleissa on mitäkin ominaisuuksia. Hän tapasin Validian kautta kuvauksiin saadun pyörätuoliavustajan ja vertaili hänen kanssaan pyörätuoleja.
– Sanoin, että ”saanko vielä kysyä” ja häntä nauratti. Kun vähän tietää, asia konkretisoituu ja alkaa kiinnostaa eri tavalla. Jaanankin tuolia tsekkailen, hän on juuri saanut Ottobockin uuden. Tämä havainnollistaa, miten sivistävää näyttelijän ammatti on parhaimmillaan. Avaa maailmoja, joihin ei muuten voisi elämässään tutustua.
Mustelmia, jotka paranevat
Elokuvan teon kannalta haasteellista oli se, ettei Temonen itse ole halvaantunut. Silti hänen pitää putoilla niin tuolista kuin hevosen selästä kuin hän - olisi.
– Voit kuvitella ne mustelmat ja sen kramppaamisen, kun olet kymmenen kertaa mätkähtänyt kivilattialle. Toisaalta on pitänyt osata jatkumo: miten pyörätuolia käyttää alussa, kun sen käyttö on vielä hakemista, miten taito kehittyy ja miten pyörätuoli tulee osaksi identiteettiä.
Ratsastaminen oli käytännössä ratsastamista ilman jalkoja. Toisaalta ne ovat tärkeä elementti, toimivat painona, joka tukee asentoa. Samalla jalat piti unohtaa. Jaanalla Kivimäellä on ratsastuksessa apuvälineenä kahva, ja naru, mistä hän pitää kiinni. Reidet on teipattu kiinni satulan siipiin tarroilla. Käytössä on myös kaksi raippaa – jalkojen korvikkeena.
Hevospääosaan löytyi Tuusulasta 18-vuotias ruuna, Upside, vanha kouluratsastushevonen, joka täytti aivan täydellisesti kriteerit.
– Piti löytää vain yhteinen sävel. Oli varmaan aika ihmeellistä hänellekin.
Tähän mennessä suurin rooli
– Tämä on minun tähänastisen elämäni isoin ja merkittävin työ sekä ensimmäinen elokuvapäärooli. Jos edes vähän tuollaisen onnettomuuden läpikäyneen ihmisen tuskasta ja ahdingosta sekä elämänmuutoksesta osaa välittää katsojille, olen mielestäni onnistunut. Tämä on todella arvokas elokuva, joka pistää ajattelemaan.
Samalla teos on tehty elokuvan lainalaisuuksien ja odotteiden mukaan. Kaikkia ikäviä asioita ei ole otettu mukaan. Elokuva ei kerro täysin sitä, miten vammautuminen ja pyörätuoli hidastavat kaikkea elämässä. Kaikki pitää tehdä jonkun toisen kanssa ja työläästi.
– Elokuvassa näkyy enemmän se tunnemyrsky. Totaalinen pohjalla käynti ja kysymys, haluaako enää elää ja siitä selviytyminen.
Koskettavaa oli myös se, mitä elokuvan kulisseissa tapahtui. Kun yhtä elokuvan vuokra-autoa haettiin Keski-Suomesta, lavastusryhmän jäsen tapasi auton omistajan ja tämän 10-vuotiaan pyörätuolia käyttävän tyttären. Hän kuuli myös kommentit elokuvan tarinasta:
– Vanhempi sanoi lapselleen, että ”nyt kuulit, että voit pystyä elämässäsi ihan mihin vaan.”
Tällaiset asiat ovat niitä syitä, miksi tällaisia elokuvia tehdään.
Elokuvaelämys kyynelten läpi
Temonen kertoo, että Jaana Kivimäelle elokuvan katsominen oli todella voimakas tunnekokemus trailerista alkaen. Kivimäki oli todella vaikuttunut jo käsikirjoituksesta ja siitä, miten elokuvan tekijät ovat osin kertomattakin nähneet - millaista se on.
– Jaanalla on ollut tosi kova elämä. Hän itse sanoo, että se onnettomuus pelasti hänet. Hänellä on ollut vaikea parisuhde ja hän kokee, että elämä on nyt parempaa. Se on tietynlainen, todella kaunis taso elokuvassa.
Aika jonka sain elokuvateattereissa 13.3.