Teknologia muuttaa tapojamme liikkua. Harvoissa esineissä tämä kiteytyy yhtä hyvin kuin proteeseissa. Alla kolme tarinaa siitä, miten liikkumisen apuvälineet ovat muuttaneet maailmaa.
Punaisen Ristin proteesipaja
Talvisota loi suomalaiseen yhteiskuntaan nopean tarpeen proteeseille. Auttaakseen tuhansia raajansa menettäneitä Punainen Risti vuokrasi Helsingistä aiemmin Instrumentariumin proteesiverstaana käyttämän tilan, ja käynnisti elokuussa 1940 proteesien valmistuksen aiempaa suuremmassa mittakaavassa. Tästä hetkestä sai alkunsa myös Respectan historia.
Proteesien valmistukseen ja invalidien kuntoutukseen luotiin nopeasti monivaiheinen prosessi. Kun invalidi oli toipunut vammastaan riittävästi, sai hän ensimmäisen väliaikaisen proteesinsa – yksinkertaisen pahvikotelon tai puupölkyn. Tarkoitus oli tukea jalkavartta sen aikaa, että tynkä pääsi arpeutumaan. Tämän jälkeen jalan ympärille kiedottiin kipsimassalla kyllästettyä sideharsoa, jonka avulla luotiin malli tilapäistä kipsiproteesia varten.
Kun tynkä oli muutamassa kuukaudessa kutistunut lopulliseen kokoonsa, kipsiproteesi korvattiin pysyvällä puuproteesilla, jonka materiaalina käytettiin ulkomaisia jalopuita lehmusta ja poppelia sekä kotimaista koivua ja leppää. Mikäli raaja oli katkennut säären kohdalta, proteesi kiinnitettiin reiteen nahasta valmistetun ”tukipanssarin” avulla sekä sivuraudoilla puiseen jalkaterään.
”Proteesien valmistus on taitoa ja kärsivällisyyttä kysyvää tarkkuustyötä, mutta samalla kenties kiitollisinta työtä, mitä ajatella saattaa. Proteesistahan riippuu amputoidun tulevaisuus mitä suurimmassa määrin”, kiteytti pajalla vieraillut Helsingin Sanomien toimittaja syyskuussa 1942.
Yksi esimerkki siitä, millaisen elämän proteesi saattoi mahdollistaa, on Alvar Sandström, jonka oikea jalka jouduttiin amputoimaan säärestä alaspäin, kun hän oli keväällä 1942 astunut Syvärillä polkumiinaan. Sandström kykeni proteesinsa avulla jatkamaan urheilemista, ja myöhemmin hänestä tuli vammaisurheilun vahva vaikuttaja useissa järjestöissä. Sandström nähtiin 1980-luvulle saakka useissa paralympialaisissa Suomen hiihtojoukkueiden johto- ja huoltotehtävissä.
Alvar Sandström työntämässä kuulaa 1940–1950-luvulla. Kuvasta erottuu hyvin nahkatuki, jolla sääriproteesi kiinnitettiin reiteen. Kuva: Urheilumuseo.
”Proteesien valmistus on taitoa ja kärsivällisyyttä kysyvää tarkkuustyötä, mutta samalla kenties kiitollisinta työtä, mitä ajatella saattaa. Proteesistahan riippuu amputoidun tulevaisuus mitä suurimmassa määrin.”
|
Paralympialaisten alku
Alvar Sandströmin johtamien parahiihtojoukkueiden suurimpia tähtiä oli Pertti Sankilampi. Sankilampi oli nuoruudessaan lupaava hiihtäjä, joka valmistautui Hiihtoliiton olympiavalmennettavana Grenoblen olympialaisiin 1968. Olympiaunelma päättyi tylysti 1966, kun hänen vasemmasta jalastaan löydettiin aggressiivinen luusyöpä, ja se oli pakko amputoida reidestä alaspäin.
Jalan menettäminen ei päättänyt Sankilammen uraa, vaan pikemminkin aloitti sen. Hän sai ensimmäisen puisen proteesinsa jo alkuvuodesta 1967 ja ryhtyi tavoittelemaan uutta unelmaa, menestystä paralympialaisissa. Ensimmäisissä talvilajien paralympialaisissa Ruotsin Örnsköldsvikissä 1976 Sankilampi voitti kolmelta hiihtomatkalta kolme kultaa. Hän jatkoi aktiivikilpauraansa aina vuoteen 1990 saakka voittaen lopulta kaikkiaan 29 arvokisamitalia. Päättäessään uransa Sankilampi oli maailman ainoa urheilija, joka oli osallistunut yhtäjaksoisesti kaikkiin vammaishiihdon arvokilpailuihin vuodesta 1974 lähtien.
Pertti Sankilammen proteesi Urheilumuseon päänäyttelyssä.
Sankilammen käyttämä proteesi ei teknisesti juurikaan eronnut sotavuosina ja niiden jälkeen valmistetuista proteeseista. Hiihtäminen puujalan kanssa oli aluksi vaivalloista. ”Aina se pelko niissä oli, että polvi lipsahtaa alta pois hiihtäessä”, on Sankilampi muistellut. Proteesi oli sidottu polveen nahkaremmillä.
Sankilammen kaltaiset menestyjät nostivat vammaisurheilun yhteiskunnallista arvostusta ja näkyvyyttä, joka oli vielä varsin vähäistä. Sankilammen aktiiviuran aikana vammaisurheilua pidettiin vielä enemmän kuntoutuksena ja hyväntekeväisyytenä kuin huippu-urheiluna. Palstatilaa mediassa ei juuri annettu suurkisojenkaan aikana, eikä leiritykseen tai valmentautumiseen ohjattu tukea.
Älyproteesien läpimurto
”Ottobockin Janne Isokangas sanoi tätä kokeillessani, että nyt sinulla on Pertti polvessa enemmän älyä kuin päässä.”
Teknologinen kehitys 2000-luvulla on tuonut mullistavia uusia ominaisuuksia proteeseihin. Pertti Sankilampi sai ensimmäisen älyproteesinsa 2006, ja nykyisin käytössä olevassa kehittyneemmässä mallissa Genium-polvinivel reagoi sata kertaa sekunnissa kaikkiin jalan liikkeisiin. Tekoälyn ohjaamat, mikrokytkimillä tai amputoidun tyngän lihaksilla liikuteltavat proteesit – kuten Urheilumuseon Nahasta nanoon -näyttelyssä esillä oleva Bebionic-robottikäsi – kykenevät suurelta osin palauttamaan menetetyn raajan toimintakyvyn.
Bebionic-robottikäsi Urheilumuseon Nahasta nanoon -näyttelyssä.
Uusi teknologia on venyttänyt inhimillisen suorituskyvyn rajoja, mistä on seurannut päänvaivaa paralympialaisten vammaluokkia ja välineitä säännöstelevälle Kansainväliselle Paralympiakomitealle. Paralympialaisissa sallitaan vain ”passiiviset” proteesit ilman elektroniikkaa, ja niiden sallittu pituus ja paino lasketaan tarkasti kunkin urheilijan pituuden ja painon perusteella. Vammaisurheilun kasvu ja ammattimaistuminen ovat lisänneet proteesien vaatimustasoa ja eriyttäneet huippu-urheilijoiden käyttämät proteesit omaksi kategoriakseen, jonka fyysiset ominaisuudet on suunniteltu kestämään huippu-urheilun tuoman rasituksen. Toisaalta monella huippu-urheilijalla on paralympialaisten sääntöjen takia arkikäytössään ”älykkäämpi” proteesi kuin kilpailuissa.
Teknologinen kehitys ei ole muuttanut välineiden keskeisintä merkitystä käyttäjilleen. Sen on osuvasti kiteyttänyt jalkansa moottoripyöräonnettomuudessa vuonna 2007 menettänyt italialainen Martina Caironi, kultamitalisti T-42-luokan 100 metrin juoksussa Lontoon 2012 ja Rion 2016 paralympialaisissa.
”En koskaan halunnut olla ammattiurheilija. Mutta onnettomuuden jälkeen tajusin, kuinka hyvin osaan juosta proteesilla. Olisi ollut tuhlausta, jos en olisi yrittänyt täyttää potentiaaliani.”
Lähteet:
Helsingin Sanomat 1.9.1940
https://www.paralympia.fi/alvar-sandstroem
https://www.paralympia.fi/pertti-sankilampi
https://www.wipo.int/wipo_magazine/en/2021/03/article_0007.html
Leena Kummu: Kummajaisesta huippu-urheiluksi. Suomen vammaisurheilun historia 1960–2005. Jyväskylän yliopisto, 2007.